Kilpisjärveltä jatkoimme Norjan puolelle Skibotniin ihmettelemään Jäämerta.
Joona ja appiukko
Maisemat ja luonto muuttuivat nopeasti kun pääsimme Norjan puolelle. Tien molemmin puolin kohosi jylhiä vuoria ja vesi oli kauniin turkoosia.
Pysähdyimme erääseen satamaan ottamaan kuvia.
Kalankasvatusaltaita
Petrellien perhepotretti. Apua, aletaanko me nyt jo näyttää ihan samalta?
Pusipusi!
Ihana äiti, tästä kuvasta voisi tehdä vaikka taulun!
Joona kävi kastamassa varpaansa Jäämeressä.
Rannalta löytyi meduusoja.
Jatkoimme takaisin päin, mutta pysähdyimme vielä, jotta minä ja iskäkin saisimme kastaa varpaamme.
Jep, Jäämeren vesi on jääkylmää!
Äkkiä pois!
Ajoimme takaisin Suomeen ja lähdimme laskeutumaan käsivartta pitkin kohti kotia. Matkalla yövyimme eräällä pienellä leirintäalueella. Naapurimme oli kauhea kyttääjä!
Mököttäjä. Kukaan ei pelaa mun kanssa?
Pitkin matkaa etsimme myös geokätköjä.
Puumerkki
Napapiirillä kävimme kahveilla.
Lopulta olimme taas Kukkolankoskella, mutta Ruotsin puolella! Rannalla oli vanhoja rakennuksia, joita kävimme tutkailemassa.
Haaparannan kautta ajelimme taas Tornioon ja yövyimme samalla leirintäalueella kuin ensimmäisenäkin yönä. Grillailua ja olutta, niin kuin kesään kuuluu!
Ristikoiden täyttäminen se on tarkkaa puuhaa...
Kotimatkalla kävimme Pyhän Mikaelin kirkossa Keminmaalla, jonka nähtävyys on Nicolaus Rungiuksen, Kemin pitäjän kirkkoherran muumioitunut ruumis. Rungiuksen väitettiin eläessään sanoneen: ”Elleivät sanani ole totta, ruumiini mätänee, mutta jos ne ovat totta, se ei koskaan mätäne." Ja siellähän se ruumis möllötti kirkon lattian alla, lasilla suojattuna. Ruumista ei saanut kuvata...
Kävimme myös katsomassa Kemijoen varrelle rakennettua kalatietä, joka kulkee Isohaaran padon yli. Virrasta bongattiin yksi (1) kala...
Lopuksi kävimme Haukiputaalla moikkaamassa sukulaisia, ja ajettiin takaisin Pietarsaareen. Kiva reissu oli, kiitos matkakumppaneille!
Lapin maisemat ovat karuja, mutta kauniita. 
Microsoft Windowsin taustakuva
Kuuset ja männyt vaihtuivat hiljalleen vaivaiskoivuihin ja pienkasvillisuuteen.
Kapealla tiellä tuli poroja vastaan useaan otteeseen. Ylpeitä eläimiä sai varoa, välillä ne juosta jolkuttivat keskellä tietä ilman pienintäkään aikomusta väistää.
Yövyimme Kilpisjärven leirintäalueella. Aamulla Matti, Tuija ja minä lähdimme tarpomaan luontoreittiä, joka vei Saanatunturin huipulle.
Alun metsäreitti oli katettu pitkospuilla. Tunturin juuresta lähtivät puiset portaat kiemurtelemaan huipulle.
Puuh! Nousu otti kunnon päälle, ja tuulen tuiverrus sai kasvot punoittamaan. Aina kun luulimme saapuvamme huipulle, ylhäältä avautui uusi näkymä seuraavalle kukkulalle.
Jatkoimme nousua. Portaat loppuivat, nousu jyrkkeni ja matkaa piti jatkaa kalliota kiiveten. Lopulta Matti sai kipuamisesta tarpeekseen ja lähti laskeutumaan takaisin leirintäaluetta kohti.
Jonkin aikaa talsittuamme saavuimme vihdoin huipulle.
Ylhäältä näki pitkälle. Aurinko pilkotti dramaattisesti pilvien välistä.
Huipulla ihmiset olivat tehneet kivirykelmistä kuvioita.
Pakollinen söpöilykuva
Queen of the World
Tunturin henki muistaa matkailijoita.
Alhaalla sääskiä riitti. :P